Ymmärtämisen ymmärtäminen

Taas se lausahtui ilmoille. Radion sinfoniaorkesterin tuleva ylikapellimestari Hannu Lintu sanoi, ettei musiikkia ole tehty ensisijaisesti ymmärrettäväksi vaan koettavaksi. Tämä näkemys kuullaan useimmiten juuri musiikin ammattilaisen suusta – omastanikin. Musiikkia ei minustakaan tarvitse ymmärtää, ja koetanpa nyt kolumninpituisesti kertoa miksi. Vastapuoli tuntuu nimittäin usein ymmärtävän ymmärtämisellä eri asioita kuin me toppuuttelijat.

Entä jos musiikin vastaanottamisessa tosiaan olisi erityinen ymmärtämisen vaatimus? Vaikka näin: ensinnäkin kuuntelija pystyy seuraamaan musiikin vaakasuoria linjoja eli melodioita (jos niitä on). Samanaikaisesti kuuntelija seuraa tietysti musiikkia myös syvyyssuunnassa. Kuuntelija (käytän aktiivisen kuunnella-verbin johdosta) siis erottaa musiikin harmonian ja tunnistaa jotakin siitä – sointujen täsmällinen nimeäminen ei ole tässä merkityksellistä. Musiikin kanssa päivittäin seurusteleva ammattilainenkin erittelee nimittäin vain harvoin kuulemansa vaikka lisäsävelharmoniaksi. Todennäköisemmin (ja sitä paitsi lähinnä kysyttäessä) hän kertoo kuulleensa Debussy-soinnutusta tai vaikka “sellaista jälkisarjallista”. Luokittelu siis perustuu kokemuksen tuomiin kuulomuistoihin eikä musiikinteoreettisiin käsitteisiin. Kun kuulee ja kuuntelee, alkaa myös erottaa.

Mutta takaisin soivaan hetkeen: on syytä intensiivisesti seurata joka sekuntia. Kuuntelija huomaa myös tekstuurin, jolla tarkoitetaan yhdessä soivaa kudosta ylipäätään. Ovatko kyseessä esimerkiksi hierarkkisesti järjestyneet melodia ja sen säestys? Vai ollaanko kenties polyfonisessa tilanteessa, jolloin vaakalinjat ovat samanarvoisen tärkeitä? Vai muodostuuko eleistä paikalleen seisahtava kenttä – vähän kuin sarjakuvaruutu, jota voi huoleti pysähtyä tarkastelemaan? Vaihtoehtoja on toki vielä paljon muitakin. Liikoja ei voi kuitenkaan juuttua pohtimaan, sillä musiikkihan painaa jo eteenpäin. Ymmärtäjän on varmaankin syytä pysyä mukana.

Vaaka- ja pystysuoraa tapahtumista havainnoiden kuuntelija sitten seuraa myös musiikin toteutumista ajassa. Hän erottaa jaksoja tai etenemistä rytmittäviä pienempiä alkuja ja loppuja (jos niitä on). Välietappien kautta häämöttää myös suurmuoto – se minkälaiseksi teoksen kokonaisuus ajassa annostuu. Musiikin historia tuntee ylivertaisen aseman saaneita muoto-opinkappaleita kuten sonaattimuodon, mutta vain aniharva suurista säveltäjistä on käyttänyt sonaattimuotoakaan kaavamaisesti, ilman pikku jäyniä. Muoto-oppi on sitä paitsi jo yli sata vuotta ollut sellaisessa mankelissa, ettei ammattikuuntelijankaan auta elävän musiikin pyörteissä usein turvautua kuin silkkaan inhimilliseen hahmotuskapasiteettiinsa. Asioihin, jotka toivoakseni ovat ihan jokaisten korvien ulottuvilla: muutoksiin tai pysyvyyteen, paksuuteen tai ohuuteen, karaktereihin kuten nopeus tai hitaus, keveys tai painavuus, kirkkaus tai tummuus.

Ajatusleikki ei kuitenkaan ole vielä lopussa. Ehei, äsken luetellut asiat kuuluivat vasta havaintojen tasolle – josta ei siis tiukassa mielessä voi hellittää hetkeksikään, jos oikein haluaa…no, huomata ja seurata. Seuraavalla tasolla havainnot sekoittuvat (joko jatkuvasti, yhtäaikaisesti humahtaen tai vaikka jälkeenpäinkin) vastaanottamiseksi, jopa elämykseksi. Siellä se ymmärtäminenkin sitten kai on, niinhän?

Seuraakin ongelmia. Kuuntelija A tulkitsee kuulleensa tähtikirkkautta ja kopeutta. Yhtä tinkimättömästi kuunnellut B taas mieltää musiikin kylmähköksi mutta virvoittavaksi, kuin lähdevedeksi. A:lta on tosin jäänyt rekisteröimättä sellojen melodia, kun hän sillä kohtaa seuraili triangelinsoittajan tekemisiä. Myös B tuli jonkin aikaa pohtineeksi sitä, kuinka lapset pärjäävät keskenään kotona. Oliko tällä väliä? Oliko joku aiemmin määritellyt sen mitä piti ymmärtää, siitä kohdasta tai kokonaisuudesta? Entä toisesta kohdasta, jossa molemmat kuuntelivat mutta jossa he silti kiinnivät huomionsa aivan eri asioihin? Kuka se joku oli? Ja mitä se ymmärretty voisi olla – jokin metafyysinen universuminkokoinen selitys, kaiken käsikirja? Aiemmin esitelty musiikillisten havaintojen luettelo se ei ainakaan ole.

Jos B juuri tänään tarvitsee sielunsa ravinnoksi tämän teoksen näin esitettynä, niin B ymmärtää tätä musiikkia. Huomenna hän olisi jo välinpitämättömämpi, jonkin muun tarpeessa. A puolestaan kohauttaa olkapäitään naulakkojonossa, mumisee jotain akustiikasta. Itsensä ymmärtäjäksi ymmärtänyt B kehuu esitystä; jotain on avautunut. Ei-ymmärtäjä ei puolestaan välttämättä soimaa sen enempää teosta kuin esittäjiäkään. Hän tietää, että niin sanotussa ymmärtämisessä ei nyt vain kerta kaikkiaan ole mitään yhteismitallista. Niin kuin ei pitämisessäkään.

Elähtyen on sitä paitsi nautiskellut konsertista myös C. Hän on tosin vertaillut minuuttitolkulla viulistien asuja ja ihmetellyt sitä, miksi toinen heiluu toista enemmän – ja havahtunut mukaan vasta loppujaksoon ja etenkin viimeistä akordia seuranneeseen maagiseen hiljaisuuteen. Musiikki on silti ehdottanut maailman, joka ei ehkä ole ollut hänelle arkisin tai ensimmäisenä mieleen juolahtava.

C lähtee kotiin virkistynein mielin, korkeatasoiseen inhimilliseen kulttuurimuotoon osallistuneena.

Julkaistu RondoClassica -lehdessä kesäkuussa 2013