Ottaa suoraan aivoon
Mitä kaikkea musiikki oikein saakaan aikaan! Aivotutkimus, neurotieteet ja psykologia näyttävät kaikki tällä hetkellä kuhisevan juuri musiikin ympärillä. Musiikki parantaa tutkitusti muistia ja vahvistaa oppimista. Se säätelee tunteita ja auttaa vähentämään masennusta sekä tunneperäistä stressiä. Musiikin kuuntelu aktivoi aivoissa laajaa hermoverkkoa, ja musiikki parantaakin aivoinfarktipotilaiden sekä muistisairaiden kuntoutumista ja mielialaa. Erityisesti lapsuuden musiikkiharrastus vaikuttaa aivotoimintaan voimakkaasti ja kehittää esimerkiksi tarkkaavaisuutta sekä keskittymistä. Musiikkia aktiivisesti harrastava aikuinenkin yhdistelee tutkimusten mukaan muita tehokkaammin aivopuoliskojen tuottamaa informaatiota. Ammattimuusikoiden aivot sitten jo ihan oikeasti eroavatkin muiden aivoista: heillä on kuulemma kyky löytää ongelmiin useita tulokulmia ja erilaisia ratkaisu- ja totuusvaihtoehtoja. Huh! Ei ihan huonoa, sanoisin.
***
Kulttuurimuotona (tai kenties jopa biologisena ilmiönä) musiikki lienee siis siitä kaikkein tehokkaimmasta päästä. Eikä tehoa ole vain Mozartissa niin kuin joskus oletettiin – tämänhetkisen käsityksen mukaan ihan kaikenlainen musiikki puree, tangosta heviin ja noisesta maakuntalauluihin. Uusimmissa tutkimuksissa onkin käytetty sellaista musiikkia, jonka koehenkilöt itse valitsevat ja jonka he kokevat kaikkein merkityksellisimmäksi. Esimerkiksi Helsingin ja Oregonin yliopistojen yhteishanketta esiteltiin kesällä sanomalehdessä näin: “Lähdemme siitä, että suurimmat tunteet tulevat koehenkilöiden [itse] säveltämistä kappaleista. Vastaavasti heikoimmat tulevat neutraaleista ja muiden säveltämistä kappaleista.” Kyseisten tunteiden odotetaan näkyvän aktiviteettina aivojuoviossa, joka sijaitsee aivojen palkitsemiskeskuksessa.
Erittäin mielenkiintoista. Itse asiassa niin mielenkiintoista, etten voi olla täältä verstaaltani hiukan älähtämättä – olkoonkin että kyseisessä tutkimuksessa koekaniineina olivat populaarimusiikkia tekevät kollegat. Artikkelissa mainitut tanskalaismuusikot nimittäin myös esittävät musiikkinsa itse, jolloin tunnekuohua nostattanee sävellystuotoksen lisäksi myös oman soittimen tai lauluäänen sointi tallenteelta kuultuna, eikös vaan. Tämä oma säveltämiseni taas tuottaa lähinnä nuoteiksi puettua informaatiota, jonka pohjalta toiset sitten musiikin toteuttavat. Mutta ettäkö juuri oma musiikkini olisi aivojeni mielestä sitä aivan kaikkein sykähdyttävintä?
Niin. Itselläni on lapsuudesta saakka eräänlainen peruskokemus siitä, että musiikki voi järkyttää koko olemassaoloani. Olen sopivin väliajoin mennyt jonkin musiikin takia aivan tolaltani – se on voinut olla Tshaikovskia, Eva Dahlgrenia, kansanmusiikkia, Lutoslawskia, uuden aallon rockia tai jotain muuta. Viimeksi menin tiloihin Elgarin Enigma-variaatioiden takia kalakeittoa tehdessä, jonain tiistaipäivänä vain. Jotkut musiikit yhä edelleen kantavat järisyttämispotentiaalia tai sen muistoa, toisten lumosta taas en saa enää kiinni – mutta voin silti kuvitella, että aivoni kyllä reagoisivat myös jälkimmäisiin. Eri elämänvaiheet lienevät jättäneet jälkiä. Tällaisen episodiseen eli elämäkertamuistiin paikallistuvan aivovasteen mainitsevat kyllä myös yllä mainitun tutkimuksen tekijät.
Omaa musiikkiani kuuntelen kuitenkin toisin. Olen toki usein aika tolaltani, mutta se johtuu siitä että muusikot ovat niin hyviä – olen heidän toimintansa kautta tullut ymmärretyksi. Mutta entäs se oma osuuteni sitten: miten tuo nyt noin meneekin? Olisiko sittenkin pitänyt valita toinen kulku ja miksei se nousu jo ala kehkeytyä? Muotoutuuko tämä vai olenko arvioinut ajassa tapahtumista väärin? Kyse on hermostuttavan intiimistä esillä olosta ja totuuden hetkestä. Yksinäinen puurtaminen on tuotu päivänvaloon ja tarjottu toisten ihmisten yhteyteen. Onko tässä mitään?
***
Muiden musiikin tuottaman järkyttymiskokemuksen ytimessä on tunne siitä, että tällaistakin siis on ihmismaailmassa. Se on minut lävistänyt, olen temmattu mukaan. Kaikki on jokseenkin peruuttamattomasti toisin. Oman musiikkini kanssa sitä vastoin rämmin ja tarjoudun sinne maailmaan itse. Usein pitkän taipaleen takaa.
Mitäköhän aivoni siitä sanoisivat?