Syksy ja oksa

Olen aina tuntenut lievää vastenmielisyyttä musiikin biografista tulkitsemista kohtaan. Tiedättehän: tässä teoksessa kuulemme kuinka säveltäjä riutui lemmentuskissaan ihastuttuaan toisen miehen vaimoon. Tuon teoksen kirjoittamisen aikaan taas toinen kollega suunnitteli vakavasti saksalaiseen jokeen hyppäämistä. Kolmas säveltäjä kuljeskeli usein haltioituneena metsässä. Neljännen suurena innoittajana oli puolestaan lapsuus isän johtamien soittokuntien musiikin ympäröimänä.

Säveltäjältä kuitenkin kysytään useimmiten juuri sitä, mistä hänen ideansa oikein tulevat. Tuolloin olisi ehkä syytäkin tarjoilla muutama valittu yksityiskohta elämästään. Eikö tunnukin oikeastaan ihan sympaattiselta tietää, että eräskin menestynyt nykysäveltäjä on kehitellyt lukuisissa teoksissaan esiintyvät tasaiset triangelikuviot raskaudenaikaisesta ultraäänikuvasta? Siinä sikiön sydän sykkii hennosti ja tiheään – ilmeistä triangeliainesta siis. Äidin aikuinen sydän on luonnollisestikin saanut samoissa kappaleissa ilmiasukseen patarummun hitaamman ja varmemman pulssin. Moiset viittaukset saattavat suorastaan tarjota tervetullutta samastumispintaa kenties oudolta kuulostavan nykymusiikin kyydissä. Arkiset tai vähemmän arkiset yksityiskohdat voivat hyvässä lykyssä kaventaa pitkälle erikoistuneen ammattilaisen ja “tavallisen” kuulijan välistä kuilua. Muille ihmisillehän sitä musiikkia sävelletään.

Ja tottahan on sekin, ettei musiikkia voi mitenkään erottaa muusta elämästä. Johannes Brahmsin tai kenenkään muunkaan teokset tuskin silti ovat minkään levottomien ihmissuhdesotkujen soivia vastineita. Biografisiin seikkoihin vetoamisessa onkin siksi jotakin alkeellista: musiikilta vedetään ikään kuin matto jalkojen alta nostamalla esiin jokin yksityis- tai lähtökohta. Sellaiseen soivan todellisuuden magia ei kuitenkaan koskaan voi kokonaan palautua.

*

Mistä ne ideat sitten oikein tulevat? Itse olen tuskin koskaan keksinyt kysymykseen mitään henkevää vastausta. Yleensä hymähtelen hämmentyneesti, ja selitän jotakin epämääräistä ja pyöreähköä. “Ihan mistä vain”. Tai vaikkapa “tunnelmista, kirjoista, joskus toisten musiikista”. Useimmiten saldoksi jää vain molemminpuolinen kiusaantuneisuus, vaikken millään muotoa pidäkään kysymystä tyhmänä. Vaikeana kylläkin. Ja totuuden nimessä myös hiukan harhaanjohtavana: säveltämisen painopiste on ilman muuta pikemminkin työstämisessä kuin jonkinlaisessa passiiviselta kuulostavassa “ideoiden saamisessa”. Luovia ratkaisuja työ kyllä sitten vaatiikin joka tasolla, mutta niin vaatii moni muukin ammatti.

Ideat? Istun tässä, näennäisen hiljaista, ympärillä velloo inhimillinen todellisuus. Jokainen elää ilmiöiden ja tuntemusten ristitulessa (ja tämä koskee ihan kaikkia elämän alueita). Asioilla on loputtomia yhteyksiä toisiinsa, ne näyttäytyvät loputtomasti aina uusissa ja uusissa valaistuksissa. Asiat viittaavat sinne ja ne viittaavat tänne. Ympärillä on loputtomia merkkejä, ja annamme niille loputtomasti merkityksiä, ikiomia tai yhteisesti sovittuja. Toiset merkitykset ovat keveitä, toiset kuolemanvakavia. Nytkin on syksy, katso, se on niin syksy; tuntu joka ei mitenkään tyhjenny edes sen omalla nimellä. Syksy, sen valo, kotona on tälle kertaa äänetöntä, esineet hartaina paikoillaan. Oksa liikkuu äänettömästi märässä ikkunassa. (Ja jos tässä soisi nyt jokin musiikki, kokemus olisi taas määrättömän eri.)

Maailma siis on, se vyöryy sisään, ja taiteilijalla on aikaa, herkkyyttä ja mahdollisuus pysähtyä siihen ristituleen. Hän huomaa ja toivon mukaan ymmärtää. Poimii, valikoi ja yhdistää. Ja sitten ehkä kuvaa tai tulkitsee, kertoo tai välittää. Ottaa vaikka nyt sitten sen oksan, sen liikkeen, omituisen valon; muuntaa, ajattelee ääninä. Tai sitten tällä kertaa vain vähät välittää oksista ja pakahduttavista syksyistä: sen kun ottaa muutaman tässä kohdassa raikkaalta kuulostavan sävelen. Alkaa yhdistellä niitä toisiin. Säveltäjä harvoin odottaa “idean” laskeutumista taivaalta; hän puuhaa musiikillisen materiaalin (sävelten ja niiden yhdistelmien) parissa, ja vähitellen idea muotoutuu, kiteytyy. Tuore näkökulma tilanteeseen saattaa juolahtaa mieleen päiväkodin portilla työpäivän jälkeen. Tai ehkä seuraavana aamuna, kun tarkastelee edellisen päivän tuotosta.

Oleellista on se, että rajaa taulunsa: tämä tulee mukaan, tuo jää pois. Ja vielä oleellisempaa on, että tekee valittujen asioiden välille yhteyksiä ja merkityksiä. Oksa ei ole mitään, ei tarkoita, mutta poimittuna ja valittuna se alkaa kantaa merkitystä. Kokonaisuudesta tulee vähin erin uusi merkitysverkosto, jonkalaista ei ennen ole ollut.

*

Eikä se oksa sitten ole enää se oksa. Vaikka sen kuinka niin puhuisikin, muistelisi äänetöntä liikettä oudossa valossa, useimmiten arkista hetkeä jolloin valinta tehtiin ja idea saatiin; ei kuitenkaan enää se oksa.

Rondo 11/2007