Eihän miehet sävellä
“Oletko feministi?” Suora kysymys odottamattomassa tilanteessa saa minut takeltelemaan. Vastaus muotoutuu kyllä epämääräisen myönteiseksi, mutta poden silti loppuviikon rintamakarkuruuden tunnetta. Selittelen itselleni, että kysyjän pitäisi tuon kovin latautuneen termin kohdalla ilman muuta ensin määritellä, mitä hän sillä tarkoittaa.
Naiset eivät ole minusta parempia kuin miehet. (Todettakoon nyt varmuuden vuoksi, etteivät parempia ole myöskään ne miehet.) En koe myyttistä sisarellista yhteisyyttä muitten naisten kanssa. Väitän havahtuvani inhimillisiin yhteisymmärryksiin ja samankaltaisuuksiin ihmisissä sukupuolesta riippumatta. Silti sukupuoliero on minustakin luultavasti “aikamme merkittävin ero” niin kuin Luce Irigaray on kirjoittanut. Se on jotakin kutkuttavaa ja vaarallista juuri siksi, että se on mielissämme niin ensisijainen, monissa asioissa niin muka-näkymättömäksi painettu ja sittenkin niin merkitsevä.
Naisia (ja tahollaan tietysti miehiäkin) yhdistää toisiinsa jokin tilanne – nimitän sitä tässä vaikkapa asemaksi tai olosuhteeksi. Siihen kunkin on omalla tavallaan ja omassa elämässään otettava kantaa. Sukupuoleen toki synnytään, mutta samalla se ympäröi meitä sosiaalisena seittinä, joka on aina, halusimme tai emme, meidän ja maailman välissä. Se rakentuu teoissa ja kielessä yhä uudestaan ja uudestaan. Nähdäkseni ei ole mitään takeita siitä, etteivätkö nuo seitit, rakenteet, voisi olla muotoutuneita aika lailla toisinkin. Tai ainakin saada hyvin toisenlaisia painotuksia kuin mitä ne nyt saavat.
*
Olimme menossa piipahtamaan mieskollegan luo. Perhe ei ollut lapsille ennestään tuttu, ja valmistelin heitä kertomalla kyläpaikan lasten nimet ja iät. Mainitsinpa samaan hengenvetoon senkin, että perheen isä on säveltäjä. Kolmivuotiaan tyttäreni tyrmistys oli täysin vilpitöntä: “Mutta eihän miehet sävellä!”
Lapsen tulkinta asioiden laidasta on varsin raikas etenkin, jos ajattelee musiikin historiaa. Ajatuksenjuoksu on toisaalta täysin luonteva sille, jonka lähimmässä piirissä säveltää nimenomaan nainen – mies taas tekee päivittäin työkseen jotakin muuta. Lapsi on hahmottanut maailman menon oman lyhykäisen elämänkokemuksensa perusteella moitteettoman loogisesti. Samalla laillahan toimimme me aikuisetkin: turvaudumme päivittäisessä ajattelussamme kovin usein juuri niihin tutuimpiin palikoihin. Emme tiedä sitä mitä emme tiedä, emmekä tule ajatelleeksi sitä mitä emme tule ajatelleeksi. Se että päivästä toiseen jäsennämme maailman tietyllä tavalla ei mitenkään välttämättä tarkoita, että maailma todella olisi jäsentynyt niin. Tai ainakaan että sen tulisi olla.
Kolmivuotiaan lausunto on poikkeuksetta naurattanut kaikkia, joille olen sen kertonut. Jos lapsi olisi toisaalta sanonut saman naisista, olisi vastaanotto varmasti ollut vähemmän huvittunut. Nykyaikainen aikuinen olisi luultvasti ottanut automaattisesti opettavaisen ilmeen ja valaissut naisten pystyvän ihan samoihin asioiden kuin miestenkin. Vitsikästä ei ole tarkemmin ajatellen myöskään se, että jo pieni lapsi oli tullut tarkkaan sisäistäneeksi sukupuolten välisen työnjaon: kun kerran naiset tekevät jotain, miehet eivät sitä tee. Itse uskon mieluummin yhteistyöhön. Musiikkikulttuuri on taatusti elinvoimaisin silloin, kun sekä miehet että naiset soittavat, säveltävät, sovittavat, sanoittavat, opettavat, kuuntelevat.
*
Ja olenhan minä, se feministi siis. Se tarkoittaa sitä, että koetan muistaa kyseenalaistaa ajattelua, reaktioita ja asenteita, sekä omiani että muiden. Voisihan se vaikka olla niinkin, että ne miehetkin säveltäisivät.
Rondo 1/2008