Metsiin menijät

Helsingissä järjestettiin lokakuussa 2008 Pohjoismaiset Musiikkipäivät. Ne tarjosivat jälleen mehevähkön tilaisuuden kansallisuuksien ja eri säveltämistapojen vertailuun. Maratonin mittaisissa konserteissa istuessa kuulokulmaa ehti muunnella monestikin – itse tulin kokeilleeksi esimerkiksi kliseisen yleistävää, poliittis-historiallista ja toisaalta puhtaasti humorististakin tarkastelutapaa.

Seuraavassa lieneekin piirteitä kaikista niistä. Laji nimeltä suomalainen säveltäjä osoittautui nimittäin taas kerran jäyhäksi jököttäjäksi vailla vertaa. Silmäkulmani pilke on tässä kohden toki hellä ja itseironinenkin. Laumansa tunnistaa kyllä.

*

Suomalainen säveltää musiikkia, musiikkia vain. Hän ottaa polttopisteeseen melodian tai harmonian tai ehkä molemmat. Hän saattaa painottaa tällä kertaa kenties tekstuuriakin. Hän arvostaa ammattitaitoa ja korostaa käsityön merkitystä. Jos hän takoo rakenteita, ovat ne raudanlujia, taattua laatua. Hän työstää kammiossaan loputonta yksinäistä, rehellis-syvällistä, mytologista päiväkirjaansa, hän kirjoittaa syvimmistä tunnoistaan, luotaa.

Pohjoismaisen kerhon toisessa ääripäässä riekkuu tanskalainen, jolle musiikkikappaleen käsitteellisyys on täysin selvää. Teoksen olemassaolo on jo sinällään ironista ja taustoistaan irrotettua – kappale peilaa ja peilautuu; se on kannanotto siihen tai tähän, maailmaa havainnoiva ja reflektoiva teko. Se on sekä aktio että reaktio. Tanskalainen esittelee kekseliäisyyttään, huumoriaan ja konseptiaan. Hän on näkökulmansa valinnut, ja pitää häpeilemättä hauskaa sen pohjalta. Laadustakin toisinaan tinkien.

Suomalaiselle valitseminen taas olisi outoa epärehellisyyttä: hän tekee omaansa kohtalon, temperamentin tai kykyjensä määräyksestä. Musiikki ei voi olla minkään valinnan tulosta, koska se on häntä itseään. Kokkarikeskustelussa tulen itsekin kepeään sävyyn maininneeksi, etten voi valita makuani. Ei ole päättämisen asia, mistä todella pidän: kirjoitan sitä musiikkia jota minun täytyy. Virkaveli länsinaapurista katsahtaa kummeksuen, ymmärtämättä.

*

“Suomessa pukeudutaan yhä kansallispukuun, vaikka pitäisi olla alasti”, tokaisi Elmer Diktonius aikanaan. Musiikinkin modernismi rantautui Suomeen viimeistään viisikymmentä vuotta sitten. Opiskeluaikanani 90-luvulla taas toisteltiin usein ajatusta siitä, kuinka kaikki on jo sanottu. Postmodernissa maailmassa esimerkiksi lause “rakastan sinua” ei ole enää mahdollinen ilman kirjojen, saippuasarjojen ja nyyhkyelokuvien laahusta, ilman tietoisuutta niistä lukuisista hunajaisista tai traagisista äänensävyistä ja näyttämöistä, joilla nuo kuluneet sanat ovat päässeet ilmoihin. Moista lausetta ei kerta kaikkiaan voi enää sanoa tuoreesti, ei uskottavasti.

Molempiin maailmankatsomuksiin voi jo ottaa etäisyyttä. Suomalaisen säveltämisen asenne on ilman muuta edelleen modernistinen siinä mielessä, että taiteen autonomia on pyhä. Suomalainen taitaa ajattelun, mutta se ajattelu harvoin astuu aksioomiensa ulkopuolelle. Lähtökohdat ovat järkähtämättömät, sisäiset. Musiikissa asiat ovat näin ja näin, asiaintilat vallitsevat. Suomisäveltäjä on kyllä tiedemies, mutta ei tosiaankaan taideteoreetikko eikä yhteiskuntatieteilijä. Hän on insinööri. Joskus jopa dipl.

Mitä laahuksiin sen sijaan tulee, on muu maailma tosiaan jo aikaa sitten tempaissut moiset hepenet niskaansa – ja joko repinyt, polttanut tai tuunannut mieleisikseen. Vakavanhassa Suomessa ei koko postmodernismia koskaan edes ymmärretty muuna kuin köykäisenä vaatesirkuksena. Eikä ihme: sehän olisi meistä pintaa vain.

*

Niinpä me jäyhät jököttäjät tilitämme vielä tälläkin vuosituhannella omaa kansallis-jälkialastonta tyyliämme. Meillä ei juuri tunneta kepeää, älykästä ironiaa – sitä jolla tietysti usein tuotetaan ihan kammottavan huonoa musiikkiakin, mennään sumeilematta metsään.

Ei, täällä metsä on jotain muuta. Sen syteen lähdetään vakain, yksitotisin askelin. Kuusikko tuoksuu, saappaisiin tulee mutaa. Havuja, perkele.

Rondo 12/2008