Koraalin laskokset
Hurahdinpa taas, tällä kertaa Magnus Lindbergin orkesterikappaleeseen Chorale. Yleensä olen ilmavan orkesterinkäytön ystävä, mutta tuossa teoksessa kuumottaa nimenomaan sen tuhtius. On niin paljon päällekkäin. Paksu sointi kerrostuu suvereenisti: kaikki soi ja kuuluu ja kuuluu ja soi. Musiikin korkeuden ja syvyyden suorastaan näkee, tila avautuu ja sulkeutuu kuin viuhka. Samalla lailla hengittää kaiken ytimenä se koraalikin; laskostuu pitkästi ja rauhallisesti auki ja kiinni. Keuhkot, tai vuorovesi. Koraaliurkujen palkeet vaikka. Tai jokin.
***
Kun olin nuori, saatoin istua lounaalla Porthaniassa ja kuunnella kirjallisuustiedettä opiskelevien ystävieni keskusteluja. Intertekstuaalisuus oli kova sana. Puhuivat että kaikki kirjallisuus viittaa aiemmin kirjoitettuun kirjallisuuteen joko suorasti tai epäsuorasti. Jokainen teksti muuntelee jotakin toista tekstiä tai on sulauttanut sellaista itseensä. Ihmiskulttuuri on iso seitti, ja sen tekstejä kirjoitetaan yhä uudestaan ja uudestaan muissa teksteissä, viittaamisen loputtomissa verkostoissa.
Omissa opinnoissa lienen suunnilleen samoihin aikoihin ensi kertaa vaikuttunut Alban Bergin kuuluisasta viulukonsertosta ja siihen sisältyvästä J. S. Bachin koraalilainasta. Sitaatti on musiikinhistorian tunnetuimpia, joskin lainauspuuhissa on ollut kyseistä kantaattia kirjoittaessaan myös Bach. Omaperäisen, kolmella kokosävelaskelella avautuvan Es ist genug -melodian on nimittäin alunperin säveltänyt Johann Rudolf Ahle, mutta sitä ei oikein muista enää kukaan. “Bachin koraalista” puhuminen on toisaalta jotenkuten perusteltuakin, koska kyseinen musiikki elää Berginkin konsertossa ilmiselvästi nimenomaan Bachin käsialan lävitse, hänen soinnutuksensa kannattelemana. Bergin siteeraus osuu teoksen huippukohtaan, se on hauras, pysäyttävä, kudokseen vastaansanomattomasti päärmätty.
Saman Ahle-Bach -koraalin huomaa sittemmin koskettaneen lukuisia muitakin säveltäjiä – eikä mikään ihme. 1968 asialla on esimerkiksi ollut David del Tredici puolituntisessa teoksessaan Pop-pourri sekakuorolle, rock-yhtyeelle ja orkesterille. Hän lätkäisee tutut soinnut kuuluville heti teoksen aluksi katkaistakseen ne sitten Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -säkeillä, joita vahvistettu sopraano resitoi. Kokonaisuudesta muodostuu keveän absurdi “hengellis-maallinen kantaatti”. Tummasävyisempään yhteyteen koraali puolestaan asettuu Christopher Rousen kamariorkesteriteoksessa Iscariot (1989). Teoksessa ei säveltäjän mukaan ole raamatullista ohjelmaa, mutta sen tunnelma muodostuu silti paljolti nimihenkilön traagisesta hahmosta ja kohtalosta.
Vähän kaivelemalla löytää hieman tuntemattomampiakin siteeraajia. Kanadalaisen Norma Beecroftin elektroakustisen Jeu II – kappaleen (1985) loppupuolella alkavat sielläkin soida tutut kolme kokosävelaskelta – teoksessa hyödynnetään tosin useita muitakin Bach- ja Berg -lainauksia. The Sun, The Great Luminary of the Universe (1970) on puolestaan walesilaisen Alun Hoddinottin suurehko orkesterikappale, jonka kultaisen leikkauksen tienoota Bachin koraalisoinnut myöskin leimaavat – hiukan edellä mainitun Rousen teoksen tapaan.
Viiltävin Es ist genug -siteeraus on kuitenkin Bernd Alois Zimmermannin viimeiseksi jääneessä teoksessa Ich wandte mich um und sah alles Unrecht das geschah unter der Sonne vuodelta 1970. Tämä “Saarnaajallinen teko” on 35-minuuttinen teos, joka piiruakaan periksi antamatta etenee kahden kertojan, bassosolistin sekä sangen fragmentaarisesti käytetyn orkesterin voimin. Viimeisillä sekunneilla pusertuvat ilmoille koraalin ensimmäisen fraasin soinnut pateettisina, aivan liian kirkkaina ja räävittömän tonaalisina tiukan modernistisesti vietetyn puolituntisen jälkeen. Sitten muutama synkeä pamahdusele, ja teos on päättynyt. Zimmermann teki itsemurhan viisi päivää teoksensa valmistumisen jälkeen.
***
Mitä Lindbergin Choraleen tulee, siitä kannattaa ehdottomasti kuunnella myös Philadelphian orkesterin levyttämä hitaan uskallettu versio. Itsetuntoisesti sädehtivä lindbergiaaninen liike-energia on nyt sivuosassa – musiikki askeltaa eteenpäin raskaasti ja vääjäämättä. Ilmaisun päämääränä on tuossa tulkinnassa nimenomaan koraali, jota kerrankin saa kuunnella tarpeeksi pitkästi.
Ja sen koraalinhan on musiikinhistoria jo kauan sitten laskostanut enemmäksi kuin vain koraaliksi. Se on itsensä yhä uudestaan ilmoille kirjoittava viesti; hauraan ylimaalliseksi, pateettis-ironiseksi, traagiseksi hätähuudoksi ja ties miksi taipuva. Es ist genug – tuskin se kuitenkaan tähän loppuu. Ei taida riittää vielä.