Väristyksiä

Kuusitoista vuotta sitten pidin ammattiyhdistykseni Suomen Säveltäjät ry:n seminaarissa alustuksen. Se alkoi näin: ”Olen nainen ja säveltäjä. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se yhtälönä aiheuta minussa minkäänlaista väristystä”.

Väristyksen pääasiallinen syy oli säveltäjän ammattiin ja erityisesti sen imagoon liittyvä subjektius – tekijän ja ”luojan” rooli kun on musiikin- ja muussakin historiassa lähinnä ollut varattu miehelle. Olin aloittanut ammatissa joitakin vuosia aiemmin, ja tuntemuksiin sekoittui noina vuosina myös pikkulapsiarjen tiivis tunnelma. Todennäköisesti halusin myös avauksellani muistuttaa (lähes kokonaan miehistä koostuvaa) kuulijakuntaa niistä psykologisista ja sosiaalisista seikoista, jotka pinnan alla identiteetteihimme ja toimiimme vaikuttavat. On nimittäin helppoa paukutella henkseleitä sillä, että Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa naisilla ja miehillä on yhtäläiset mahdollisuudet. Samalla on lyhytnäköistä sulkea silmänsä niiltä sekä lausutuilta että lausumattomilta odotuksilta ja vaatimuksilta, joita sukupuoli niin isojen kuin pientenkin toimintatapojen suhteen yllemme sälyttää.

Tällainen kaikkia sukupuolia tahoillaan koskeva odotusten ja vaatimusten paine ei nähdäkseni mitenkään ole kuudessatoista vuodessa poistunut – puhun siis yleisellä tasolla esimerkiksi eri ammattialojen sukupuolittuneisuudesta tai vaikkapa hoivavastuun jakautumisesta. Toki moni asia on hiljalleen muuntumassakin ja uutta avoimuutta havaittavissa. Subjektiuden aikaansaama henkilökohtainen väristys sen sijaan on kovasti haalistunut; olen tottunut omaan säveltäjyyteeni. On todettava, ettei väristykseen tuolloinkaan ollut liittynyt epäluulon kohteena olemista tai sukupuolesta johtuvia ulkoisia esteitä, ahdistelusta puhumattakaan. Minua on sekä opiskelu- että ammattilaisaikana kohdeltu asiallisesti ja kunnioittavasti, ja olen tullut alalle vaiheessa, jossa naisten enenevää säveltämistä oli jo kenties vähän odoteltukin.

***

Olen joskus tuonut esiin sen, että sukupuolestani on omalla kohdallani saattanut olla jopa hyötyä. Säveltäjän persoonallisuus rakentuu sävelkielestä, aihevalinnoista ja henkilöhahmosta, ja sukupuoli on siinä keitoksessa sangen näkyvä ominaisuus. Mekkoon pukeutuneen ei tarvitse tehdä paljonkaan tummien pukujen rivistöstä erottuakseen, kun ylivoimaisesti suurin osa säveltäjistä on miehiä. Olen kuitenkin puhunut vain itsestäni, enkä missään tapauksessa ole halunnut väittää naisen säveltäjänpolkua miehen polkua tasoitetummaksi. Jonkun toisen kokemus tilanteesta saattaa olla vaikka päinvastainenkin. Omalle kohdalle on ehkä sattunut osumaan jonkin tai useammankin projektin ”kiintiönaispaikka”, eikä muita naisia sitten ole mahtunutkaan mukaan. Kyse on mitä suurimmassa määrin yksilöiden omista kokemuksista ja näiden kokemusten erittäin subjektiivisista tulkinnoista.

Sitä paitsi otos on Suomen kokoisessa maassa edelleen naurettavan pieni. Partituureja ammatikseen säveltäviä naisia on tätä nykyä Suomessa ehkä parisenkymmentä, ja alalle tullessani meitä lienee ollut tuskin kymmentäkään. Tuntuukin absurdilta edustaa mitään naissäveltäjien joukkoa, kun se tosiasiallisesti koostuu vain muutamasta yksilöstä – mitään yleistyksiä on niin pienestä ryhmästä mahdotonta tehdä. Tasa-arvovaatimuskin voi tässä suhteessa tavallaan kääntyä vähemmistön edustajia vastaan. Jos jokaiseen lautakuntaan, juryyn ja muuhun elimeen tarvitaan mukaan säveltämismielessä pätevä nainen ja naispuolisia säveltäjiä on vain kourallinen, saattavat luottamustehtävät alkaa kuormittaa naisia suhteettomasti. Sitten on vähemmän aikaa säveltää.

Kohtaamani journalistit ovat haastattelutilanteissa poikkeuksetta olleet korostetun korrekteja koko sävellyselämäni parikymmenvuotisen taipaleen ajan. Naiseus on yleensä otettu puheeksi kiemurrellen – ikään kuin moisesta ”ei nyt sitten kuitenkaan voi olla kysymättäkään, kun sehän tavallaan on hiukan erikoista”. Naisteemasta on puhuttu poikkeuksetta vain murto-osa haastattelun kokonaiskestosta, ja useimmiten olen vain lyhykäisesti vastaillut toimittajan sanakäänteisiin. (Mistään väristyksistä en ole haastatteluissa avautunut.) Siitä huolimatta naiseus on lopulta noussut otsikkoon useammin kuin kerran tai kahdesti – toki kenties jonkun muun kuin kyseisen toimittajan valitsemana. Muistan kuinka minua 90-luvulla nolotti minun ja toisen naispuolisen sävellysopiskelijan suuhun Helsingin Sanomissa laitettu otsikko ”Me ei olla naissäveltäjiä, me ollaan säveltäjiä”. (Nolous koski tosin enemmänkin sitä, etten ollut mielestäni vielä säveltäjä lainkaan.) Kaksikymmentä vuotta myöhemmin olin jo omastakin mielestäni tullut ihan ammattimaiseksi säveltäjäksi, mutta yhä vain sama lehti otsikoi: ”Säveltäjä ilman etuliitteitä”.

***

Palaan vielä kuudentoista vuoden takaiseen alustukseen. Olin poiminut juuri ilmestyneestä lokakuun 2002 Rondo-lehdestä otsikoita ja kyselin kuulijakunnaltani, kumpaako sukupuolta ne mahtoivat koskea. ”Lavojen kaunis se ja se on vakava muusikko”. ”Se ja se pärjää pukeutumatta märkään t-paitaan.” ”Ikinuori se ja se jaksaa yhä hehkua.” ”Se ja se kirjoittaa toista oopperaansa tasapainoillen työn ja perheen välimaastossa.”

Kerrassaan herkullisia muotoiluja – kyllä vain, kaikki koskivat siis naisia, ja kyseinen lehti oli vieläpä nimetty tasa-arvonumeroksi. Ei siis kenties mikään ihme, jos tekijänaista tuohon aikaan vähän väristyttikin. Vertailumielessä selasin nyt sitten tätä kirjoitusta varten läpi tuoreimpia Rondoja. Voimme huokaista helpotuksesta. En nimittäin löytänyt kuluvan vuoden lehdistä yhtäkään vastaavaa otsaketta, jossa nainen olisi samalla tavoin tyhjentävästi pelkistetty joko (miehen) katseen kohteeksi tai suoranaiseksi lisääntyjäksi. Todistusaineistoa ei tietystikään voi järin yleispäteväksi kehua, mutta voisiko silti olla niin, että väristysten aika olisi nyt lipumassa ohi?