MENU CLOSE

Tasan

Miltä kuulostaisi se, että jokin perinteikäs, asemansa vakiinnuttanut festivaali päättäisikin yhtäkkiä esittää yhtä paljon naisten kuin miestenkin säveltämää musiikkia? Ei enempää eikä vähempää – puolet. Näin oli tänä vuonna päättänyt toimia Pohjoismaiset Musiikkipäivät, jotka soivat syys-lokakuun vaihteessa 2016 Reykjavikissa. Festivaalia on järjestetty jo vuodesta 1888 asti, joten rapsakan sukupuolikiintiöinnin nostaminen teemaksi oli kenties vain ajan kysymys, tiedostavissa Pohjoismaissa kun ollaan.

Paneeli- ja käytäväkeskusteluissa ei kuitenkaan kuulunut pohjoismaisesta tasa-arvosta järin mairittelevia arvioita – ohjelmakirjan katsauksista puhumattakaan. Naisten osuus säveltäjäyhdistysten jäsenistöistä on kaikissa Pohjoismaissa 10 ja 20 prosentin välillä, ja esimerkiksi norjalaiset kantoivat suurta huolta siitä, ettei naissäveltäjien määrä ole laisinkaan lisääntymään päin. Meillä Suomessa säveltäjäkunta sitä vastoin näyttää hitaasti mutta määrätietoisesti naisistuvan. Vaikka Suomen Säveltäjien koko jäsenistöstä on nimittäin nyt vain 10 prosenttia naisia, on heitä vuoden 1975 jälkeen syntyneistä jäsenistä jo neljäsosa.

Mutta entä sitten naisten musiikin esittäminen? Suomalaiset orkesterit kantaesittivät viime vuonna yhteensä 102 teosta, joista viisi oli naisen käsialaa. Edellisenä vuonna naisten kantaesityksiä oli neljä kappaletta 98:sta – osuus on siis noin viisi prosenttia. Kaikkien esitysten osalta tilastot ovat hiukan kauniimpia siitä syystä, että lasten- ja kansanmusiikin säveltäjistä merkittävä osa on naisia ja vaikkapa lastenkonsertti voi sisältää isonkin lukumäärän lyhyehköjä teoksia – mutta ei niissäkään ylletä kuin runsaaseen kymmeneen prosenttiin. Samantapaisia lukemia kiirii muistakin Pohjoismaista, ja esimerkiksi Tanskassa kuulemma lasikatto on juuttunut tiukasti nimenomaan orkestereiden alapuolelle. Siellä ohjelmistoissa ei viime vuonna ollut ainuttakaan naisen sävellystä – ei tanskalaista eikä ulkomaista.

***

Aivan omia polkujaan tasa-arvoasioissa tallaa Ruotsi. Valtiollinen musiikin tukiorganisaatio Statens Musikverk julistaa heti kättelyssä tärkeimmiksi painopisteikseen lapset, nuoret, monimuotoisuuden sekä sukupuolten tasa-arvon, ja samainen taho korvamerkitsi muutamia vuosia sitten kahdeksan miljoonaa kruunua nimenomaan tasa-arvon edistämiseen. “Paljon tehtävää on erityisesti siinä, että naissäveltäjien musiikki olisi paremmin edustettuna orkesterien ja oopperatalojen ohjelmissa. Tässä tarvitaan sekä tietoisia strategioita että sitä, että kysymystä käsitellään johtoryhmätasoa myöten”, kuuluu selkokielinen viesti.

Miten ne siellä voivatkin olla noin monta askelta edellä? Oman Taiteen edistämiskeskuksemme sivuilla “tasa-arvo” tuntuu lähinnä viittaavan alueelliseen samanarvoisuuteen, ja esimerkiksi Taideyliopiston koordinoima ArtsEqual -hanke keskittyy käsittääkseni taiteen rooliin eri väestöryhmien (kuten vanhusten, maahanmuuttajien tai kehitysvammaisten) hyvinvoinnin edesauttajana. Oma näppituntumani onkin, ettei suomalaisten mielestä sukupuolten tasa-arvon alueella edes ole mitään erityisempää ongelmaa, taiteessa nyt ainakaan. Meillähän on Kaija Saariaho ja vielä pari muutakin, mitä tässä nyt enää jauhetaan? Karkeasti ja rumasti yleistettynä: se joka sattuu olemaan mies ei edes tunnista sukupuolikeskustelua omakseen – mitä ihmeen tekemistä hänellä sen kanssa olisi, säveltävätkö naiset ja valitaanko heidän musiikkiaan minnekään?

Nainen taas on kenties silkkaa turnausväsymystään samoilla linjoilla: hän haluaa olla säveltäjä eikä mikään äänitorvi. Missään tapauksessa hän ei kaipaa huomiota siksi että on nainen. Olen itse kuitenkin maininnut suorastaan hyötyneeni sukupuolestani etenkin työurani alkuvaiheessa. Tällä olen viitannut ihan yksinkertaisesti siihen, että säveltäjän persoonallisuus on sävelkielestä, aihevalinnoista ja henkilöhahmosta rakentuva kokonaisuus, jossa sukupuoli on yksi ominaisuuksista, vieläpä sangen näkyvä. On selvää, että (positiivinen) joukosta erottuminen on säveltäjälle eduksi: kyllä mekkonainen aina enemmistöpukumiesten rivistöstä huomataan ja muistetaan. (Samaan hengenvetoon on toki todettava, ettei moinen “hyötyminen” ole mitenkään helposti todistettavissa – jokaisen tarina on vertailemattomasti oma, ja jokainen myös tulkitsee tilannetta omalla tavallaan.)

 

***

Joku on kuitenkin joskus ollut hereilläkin: tasavallan presidentti Tarja Halonen antoi vuonna 2010 silloiselle Music Export Finland -organisaatiolle huomautuksen. Asia koski sitä tosiseikkaa, että Shanghain maailmannäyttelyn Suomi-päivässä mukana olleet suomalaismuusikot olivat kaikki miehiä. Halonen vaati naisten työlle näkyvyyttä ja ryhtyi itse musiikkialan tasa-arvoa edistävän toimenpideohjelman suojelijaksi. Täsmälleen siitä pitäisikin olla kyse – näkyväksi tekemisestä ja ääneen sanomisesta. Musiikkialan Naistenklinikasta on sittemmin kasvanut jokavuotinen verkostoitumistapahtuma, jossa voidaan keskustella vaikkapa yrittäjäksi ryhtymisestä, rahasta tai naisten rooleista musiikkielämässä.

Naistenklinikka ilmoittaa olevansa “suunnattu kaikille musiikkialalla toimiville naisille”. Miehistä ei puhuta mitään, vaikka ehkä olisi syytä. Miten ulottaisi tasa-arvokeskustelun koko yhteiskuntaan, ei vain puolikkaaseen siitä?

 

julkaistu Rondo Classic -lehdessä syksyllä 2016