Patsaat

Kollega lähetti huvittuneen viestin. Pääkaupunkiseutulainen musiikkiopisto oli äskettäin nimennyt luokkahuoneita elävien säveltäjien mukaan, ja oman nimikkotilan olimme saaneet muiden muassa myös kyseinen henkilö ja minä. Hymyilytti. Jotenkin nolottikin. Tunsin itseni patsaaksi. Mitenkäs se Arvo Turtiainen olikaan kirjoittanut: “se nostettiin hyllylle/ tomu laskeutui sen silmiin.”

Reaktioni oli turha. Oppilaitoksessahan oli vain haluttu tuoda esiin se tosiasia, että monet musiikkia työkseen kirjoittavat ihmiset ovat kaikin puolin edelleen elossa. Niillä on jopa ihan tavallisia suomalaisia etunimiäkin, Riikkoja ja Jyrkejä, jotka tässä tapauksessa oli valittu luokkahuoneiden nimiksi. Ken tietää – ehkäpä musisointihetkelle vaikka tuleekin moisissa luokissa aivan eri lailla elämänmakuinen silaus kuin tulisi vaikkapa Ludwig- tai Maurice-nimisissä tiloissa. Onhan musiikki ihan tämän oman yhteisömme asia ja osa meitä.

*

Päinvastaiseen patsasteluun nimittäin törmää joskus siihenkin. Olin menossa tasan vuosi sitten Pietarin konservatorioon pitämään luentoa omasta musiikistani. Tilaisuus oli järjestetty osana paikallista nykymusiikkifestivaalia, jonka johtaja oli mukava, fiksu ja maailmaakin nähnyt säveltäjä, ehkäpä viitisentoista vuotta itseäni vanhempi. Jo luentoa edeltäneenä päivänä mies oli huolestuneena pyytänyt paikalla ollutta kolmatta osapuolta ilmaisemaan minulle, että pukeutuisin sitten luennolle jotenkin toisin – olin kuulemma mekossa ja essussa niin nuoren näköinen. Ihanaa! Olin vain vähän aikaisemmin saanut suuresta suomalaisesta päivälehdestä lukea olevani “hiljalleen keski-ikäistyvä ja asemani jo vakiinnuttanut”.

Luennolle lähdön aika koitti. Kovin sensaatiomaista muodonmuutosta en ollut saanut aikaan, koska olin matkassa vähäisen vaatevaraston turvin. Asuasia ei kuitenkaan ollut selvästikään ollut vitsi (sitäkin olin jo ehtinyt epäillä), sillä venäläiskollega todella katsoi asiakseen tarkastaa pukeutumiseni ennen lähtöä. Takki auki vain, ja hiljalleen keski-ikäistyvän sisävaatetus näkyville. Lähtölupa heltisi nyökkäyksellä – pikku hymyn kera sentään. Tilanne oli vähintäänkin herkullinen. Piskuinen matkaseurueeni huvitteli tietenkin jälkeenpäin pitkään miettimällä sitä, että mikä mahdollisesti olisi Venäjällä ollut se Kaikkein Vakuuttavin Naispuolisen Säveltäjän Luennointiasu. Edesmennyt neuvostomuoti sekä naiselliset itäkliseet saivat luonnollisestikin eniten kannatusta spekuloinnin tiimellyksessä.

Itse luento muotoutui sillä tavoin katastrofintapaiseksi, että ymmärsin pukeutumisasian todellakin näytelleen jonkinlaista roolia kokonaisuudessa. Jouduin mitä ilmeisimmin keskelle vanhoja kaunoja ja jonkinlaista minusta riippumatonta välienselvittelyä. Mitään tulikivenkatkuisista, osittain minuakin koskeneista puheenvuoroista ei tokikaan venäjää taitamattomalle käännetty, mutta eleistä, opiskelijoiden kiemurtelusta sekä muutamista sanoista arvailin asioiden laitaa. Musiikistani ei juuri oltu kiinnostuneita, sikäli kun siinä ei tällä kertaa sattunut olemaan nopeatempoista finaalia tai muita 1800-luvun hyveitä (tämä sanottiin myös ääneen). Sanomattakin lienee ehkä selvää, että patsaat ja muotokuvat olivat Pietarissa paikoillaan. Minulle esiteltiin Tsaikovskille kuulunut piano.

*

Säveltämisestä käytetään monessa kielessä sommitteluun, komponointiin, viittaavaa sanaa. Se onkin mukavan neutraali termi puuhalle, jossa pohjimmiltaan on kyse materiaalin järjestämisestä mielekkäänä hahmottuvaksi kokonaisuudeksi – olipa tämä materiaali sitten millaista tahansa ääntä tai hiljaisuutta. “Säveltäminen” taas tuntuu jo sanana ehdottavan mahtipontisempaa toimintaa, taiteen takomista nyt vähintään.

Vaan nuoripa on nykysuomen säveltämisen pompöösi silaus. Veijo Meren ilakoivasti kirjoittama etymologinen sanakirja Sanojen synty tietää nimittäin kertoa, että säveltää-sanan nykymerkitys tunnetaan vasta vuodelta 1860. Sitä ennen säveltää on tarkoittanut jotakin sellaista kuin laulaa, huutaa, kiljua, metelöidä, rähistä tai riidellä. “Sanottiin että joku rupesi säveltämään, kun hän alkoi kiljua. Säveltää on tarkoittanut myös työn sujumista ja tyttöjen aitoissa käymistä.”

Siinäpä virkistävää taustaa tälle puuhalle. Terveiset sinne musiikkiopistolle: mikäli nimikkoluokassani sävelletään, voisi tunteja silloin tällöin puolestani mielihyvin elävöittää jollakin sanan varsinaisista merkityksistä. Eivätpä pääse minkäänlaiset patsaat pölyisiksi.
Julkaistu Rondo-Classic  -lehdessä joulukuussa 2011