Nosztalgiaim  

commissioned by Kalevala Society

premier February 28, 2007 Avanti!, cond. Tuomas Hannikainen

available at Music Finland:

https://core.musicfinland.fi/works/nosztalgiaim

The word nostalgy usually refers to longing for something that is gone. So does the work Nosztalgiaim (“my nostalgies” in Hungarian). An important part of my personal history is a period that I spent in Budapest in late 1980’s, studying violin, music theory and folk music.

However, I am not trying to get close to “the pure springs” that Béla Bartók did. Rather than pure, I would call my sources dirty. Identities are nowadays complex, and everyone filters things he sees and hears through his own personality. Thus the reference, the background of Nosztalgiaim is not exactly Hungarian folk music, but my own interpretation of it. The things I hear in it, the things I want to hear, the things I happen to hear. The things I remember and the ones I choose to remember.

(L.W.)

Kamariyhtyeteos Nosztalgiaim kantaesitettiin 2007 tilaajana toimineen Kalevala-seuran vuosijuhlassa. Nostalgialla tarkoitetaan yleensä mennyttä kohtaan tunnettua kaihoa, ja samaan viittaa myös Nosztalgiaimin otsikko (unkariksi “minun nostalgiani”). Omaan henkilöhistoriaani kuuluu vuosi Budapestissa 1980-luvun lopulla viulunsoittoa, teoriaa ja kansanmusiikkia opiskellen.

Konservatorion opinto-ohjelmaan pakollisena kuulunut unkarilainen kansanmusiikki tekikin herkässä iässä olleeseen 19-vuotiaaseen lähtemättömän vaikutuksen. Aika tuntui kuitenkin vasta paljon myöhemmin kypsältä aiheen käsittelemiseen sävellystyössä, vaikka lauluja olen toki laulanut koko ajan – ja toiminut myös katusoittajana nimenomaan unkarilaista kansanmusiikkia esittäen. Nosztalgiaimin pohjana on kaksi unkarilaista kansanlaulua, joista kappaleen koko materiaali on peräisin. Ensimmäisen melodian (Édesanyám) jankkaavaa itsepintaisuutta korostin pyörivällä kampiliiramaisella säestyksellä alkujaksossa. Sen jälkeen sama aihe jatkaa hitaampana ja melankolisempana. Toisesta laulusta (Amott egy kis patak) rakentuvat niin pysähtyneen hidas väliosa kuin reippaampi päätösosakin, johon halusin mukaan unkarilaisuuteen kuuluvaa häpeilemättömyyttä. Se taas koskee niin paisuteltuja eleitä kuin harmonista käsittelyäkin.

En kuitenkaan ole ollut kansanlaulujen äärellä etsimässä autenttista “puhdasta lähdettä” Béla Bartókin tapaan. Pikemminkin tämä lähde on suorastaan tahallisen likainen: peilaan laulujen kautta ilman muuta ensisijaisesti omaa nostalgiaani. Identiteetit ovat nykymaailmassa moninaiset, ja jokainen suodattaa näkemänsä ja kuulemansa oman persoonansa läpi. Niinpä Nosztalgiaiminkin taustalla väikkyy – ei unkarilainen kansanmusiikki sinänsä, vaan oma luentani ja tulkintani siitä ja sen ympärillä olleesta. Se mitä satun muistamaan, se mitä haluan muistaa.

Lotta Wennäkoski