commissioned by the Scottish Chamber Orchestra
premier October 28, 2015, SCO cond. Tuomas Hannikainen
see at nkoda: https://www.nkoda.com/work?eid=Z204289&pid=f6189a54-9eda-45a0-b997-2707c65174d3
commissioned by the Scottish Chamber Orchestra
premier October 28, 2015, SCO cond. Tuomas Hannikainen
see at nkoda: https://www.nkoda.com/work?eid=Z204289&pid=f6189a54-9eda-45a0-b997-2707c65174d3
How to refer to the music of Jean Sibelius in a way that would hopefully lead to something personal and fruitful in 2015? Not an easy task. It is clear that I cannot touch the soundness of the symphonies that I sincerely love. I soon came to think of the tone poem En Saga, which I find less close but yet full of musical energy. The piece also contains some gestures that fit my orchestral ideas more than well – the string arpeggios and the back beat rhythms, for example. So why not to continue the fairy tale!
“If only his musical intuition were a little less capricious“, wrote the critic Karl Flodin about En Saga in 1893. My aim is thus to be as capricious as I can with the material picked up from Sibelius’ work. Another impulsive choice is to quote also another piece by Sibelius at the end of my work: I could’t help including a howling moment from Andante Festivo. It is a work deeply rooted in the Finnish consciousness especially if you have grown up playing a string instrument.
The title Verdigris refers to patina – a thin layer on a surface that is produced by age. The word originally comes from a pigment called “green of Greece”. Isn’t that more or less what composers do – write new layers on music history, even if their work explicitly refers to older music? Hopefully the patina of Verdigris is green, too.
Lotta Wennäkoski
Miten viitata Sibeliuksen musiikkiin tavalla, joka kuitenkin olisi hedelmällinen lähtökohta myös omalle, toivottavasti persoonalliselle kamariorkesterikappaleelle vuonna 2015? Eletään säveltäjämestarin juhlavuotta, ja Scottish Chamber Orchestra on sen kunniaksi tilannut minulta teoksen. Tehtävä on mieluisa mutta vaikea, ja nopeasti on selvää, etten halua koskea ainakaan ihailemieni sinfonioiden ehdottomuuteen ja soivuuteen. Katseeni kääntyykin pian sävelruno Satuun, joka ei tunnu liian läheiseltä eikä liian – suokaa nyt anteeksi – henkevältäkään. Siinä on vetävää musikaalisuutta, ja sitä paitsi sen orkesterikudoksessa on vaikkapa takapotkurytmejä ja jousten arpeggioita, jotka ovat sopivasti tuttuja omaakin sävelkieltäni ajatellen. Siispä satuilemaan!
“Olisipa hänen musiikillinen intuitionsa hiukan vähemmän oikukas“, arvioi Sibeliuksen Satua aikalaiskriitikko Karl Flodin vuonna 1893. Itse päädyn näin ollen nimenomaan mahdollisimman oikukkaasti vääntelemään, kääntelemään, värittämään ja sovittamaan Sadusta poimimiani aihelmia. Oikutteluksi laskettaneen myös se, ettei Sadusta lainailtu materiaali lopulta tunnukaan riittävän yksin – vonkuva Andante festivo -tuokio tunkee väkisinkin mukaan teokseni lopetukseen. Se kappale jos mikä on saumattu syvälle suomalaiseen selkäytimeen – etenkin silloin kun lapsuus ja nuoruus ovat kuluneet jousisoitinta harrastaessa niin kuin itselläni.
Otsikko Verdigris tarkoittaa patinaa eli esimerkiksi metallin pintaan ajan kuluessa hapettumisen seurauksena syntyvää ohutta kerrosta. Etymologisesti sana viittaa erityisesti Kreikassa käytettyyn vihreään pigmenttiin. Niin tekee säveltäjä – kirjoittaa yhä uusia kerroksia musiikinhistorian nuottilehtipinoon. Yleensä suhde vanhaan on jokseenkin häivytetty (joskin yhtä kaikki olemassa), joskus niin kuin tällä kertaa olen lainannut suoraan ja kuultavasti. Toivoakseni tämä uusikin kerros kuitenkin viheriöi.
Lotta Wennäkoski